Hukun katseeseen
Poltan viimeisen savukkeen
Uskon ihmiseen
Olen sekaisin

Yöhön yksin jään
Kylmään ja pimeään
Ei enää maistu mulle
Viinisi sun

Kävelen öisiä katuja
Susta voimaa saan
Tanssimaan
Olen sekaisin

En tahdo murhetta kantaa
Vaan en tiedä kuinka voisin
Kaiken kurjuuden keskellä
Nähdä jotenkin toisin

Kun kansojemme suurmiehet
Noissa suurissa toimissaan
Kompuroivat pimeässä
Kaaos kannoillaan

Positiiviset pellet
Hellii hyvää ajatustaan
Ja elävät niin kuin paholaiset
Siksi pukeudun mustaan

Kun yhteinen maailma on
Pelkkää mielikuvitusta
Minä pukeudun surupukuun
Ja surupuku on musta

Jos oikeutta
Enemmän vain nähdä saan
Voin verhoutua
Vaikka lumenvalkeaan

Mutta jos maailma jatkaa
Pimeän matkan taivallusta
Ylläni on surupuku
Ja surupuku on musta

Eikä se juuri naurata
Ei se nostata mielialaa
Kun itkusta kaikki alkaa
Itkuun kaikki aina palaa

Kun kokonaiset kansat
Käyvät pelaamaan pedon lukuun
Siksi pukeudun mustaan
Musta on surupuku

Jos oikeutta ?

Joi poika senkin kuukauden
Ja aikaan kauniin aamunkoiton
Hän kouristeli itkien
Nyt viina veisi voiton

Niin äiti saapui huoneeseen
Valituksen kuullessaan
Hän vaiti katsoi juoneeseen
Kalmankalpeaan

Veti verhot ikkunaan
Ja otti tuolin alleen
Kun poika yski
Verta lattialle

Mitään sanottavaa ollut ei
Käsi tarttunut ei toiseen
Äidin katse ulos vei
Aamuaurinkoiseen

Niin kului tunti, toinenkin
Ja hiljeni sen pojan peti
Ja äiti ylleen haalarin
Ja saappaat jalkaan veti

Yli pellon pahaisen
Laahusti naapuritaloon
Astui varoen
Vähäiseen valoon ...

Ei kiire vaivannut kysyjää
Vain yhdestä oli huoli:
"Soittakaa kirkolle
Kun poika äsken kuoli"

Yli metsän, pellon kirkonkellot
Ne kumeana kaikaa sunnuntain
Mustissaan oli pappi ja suku
Mutta joku siitä haudalta puuttui kai

Vanhempi veli meni rankamettään
Eikä se joutanu saattelemaan
Isä oli toiselle antanu talon
Toiselle jäi vain kova maa

Kylmä ja kova maa
Mun kotimaa, isieni maa
Karu kansa ja kova maa
Mun oma maa
Kuunnelkaa, kun se laulaa

Kanttori veisaa kun arkussa vainaa
Vanhalla kirkolla siunaillaan
Pitkin mäkeä on saattoväkeä
Ämmien joukossa kuiskaillaan

Tuli rankakuormalla mustalla ruunalla
Ruumishuoneen risteykseen
Nähny ei kettään, kääntyi mettään
Eikä se katsonut taakseen

Kylmä ja kova maa ...

Pantiin multiin, kotia tultiin
Siinä se on ja se piisaa
Yöt on öitä ja päivät on töitä
Talvella kuolleita muistellaan

Mutta illan hämärässä kumminkin
Sillä veljellä polttaa rintaa
Se ruusupensaasta oksan taittaa
Pimeän tullen katoaa

Kylmä ja kova maa ...

Joka yö tässä ruumiissa
Istun elinkautista
Siitä, mitä en ole tehnyt
Tässä täytäntöönpanossa
Vartija on minussa
Kukaan ei oikeutta käynyt
Kalastan sanoja
Kuolleesta virrasta
Kukaan ei vapauta
Sellaista vankia
Jonka ovi ei ole lukossa

Joka yö tässä ruumiissa
Todistetaan valalla
Siitä, mitä kukaan ei nähnyt
Tässä istuntosalissa
Syyttäjä on minussa
Valamies omatuntonsa myynyt
Pelkojen kolonna
Viivyttää aamua
Kukaan ei puolusta
Sellaista vankia
Jonka ovi ei ole lukossa

Joka yö tässä ruumiissa
Kidutetaan vankia
Joka rikostaan ei ole tiennyt
Tässä rangaistusmuodossa
Tuomari on minussa
Ulkopuolelle oikeus jäänyt
Odotan kauhulla
Laukausten kaikua
Kukaan ei armahda
Sellaista vankia
Jonka ovi ei ole lukossa

Ei työtön usko parempaan huomiseen
Hän purkaa itsesääliään juomiseen

Yö tummuu, aikapommi taas räjähtää
Ja jälleen isku ensimmäinen läjähtää
Kai liian raskas elämän punnus on
Nämä huudot perhehelvetin tunnus on:

Älä enää lyö
Nämä mustelmat, arvet lyöntien häviää
Älä enää lyö
Vaan siltikin sieluun henkinen kipu jää
Älä enää lyö
Se tuska ja pelko on elinikäinen
Älä enää lyö
Ja varjona kannan sen

Ja aamuin tuttu lause, tämä toistu ei
Vaan syyt tai perhejännitteet poistu ei
Kun vierii viikko, pullo taas aukeaa
Ja paineet purkamattomat laukeaa
Älä enää lyö ?

Vielä ole ei selvinnyt, miksi
Lapaseni roikkuu alla hihansuun
Lailla niiden hakaneulojen
Jotka kiinnittävät heijastimen
Viereen lapaluun
Jokin ajaa minut sängystä ylös
Vaikka täydenkuun aika
Mennyt on menojaan
Ja sydän hakkaa
Kuinka se jaksaa
Viedä sinne, missä aamu tekee tuloaan

Miksi seison selkä menosuuntaan
Elämäni liukuhihnalla
Ja kun katson sitä, mistä tulin
Niin muistelen usein pahalla
Mietin, mitä ilman jään
Mitä häpesin ja kenet petin
Miksen iloitse siitä, mitä sain
Miksi aina suren: tuonkin menetin

Vielä ole ei selvinnyt, miksi
Lapaseni roikkuu alla hihansuun
Lailla niiden hakaneulojen
Jotka kiinnittävät heijastimen
Viereen lapaluun
Mutta olen kyllin vanha lukemaan
Kuolinilmoitukset sarjakuvien sijaan
Aina en tiedä, mistä minä pidän
Mutta taatusti tiedän, mitä minä vihaan

Sinun täytyy tietää
Mitä vihata
Sinun täytyy tietää
Ketä totella

Se pommikoneiden aalto
Yllä tuon uinuvan maan
Ajoi hiljaisen, harmaan kulkueemme
Lumeen kahlaamaan
Ensin sai jokainen nähdä
Sen maailmanpalonsa
Oli miehen jokaisen poltettava
Oma talonsa

Aina kun tulitus loppuu
Taas jatkaa taivallustaan
Ryhmä vaivainen, joka ehdi ei
Jäädä taakseen katsomaan
Kun loppumattomaan lumeen
Hautautui pikkuveli
Taivaan verenpunasta kuvastui
Se naurava pyöveli

Kuolemanpataljoonat kulkee takana
Edessämme on maisema kuin lakana
Meidän leirimme
Täytyy muuttaa uudelleen
Joko rajan yli tai taivaaseen

Isän silmät siniset
Saavat sanat suloiset

Isä aina levyjä soittaa
Sittenkin kun ilta koittaa

Isä kesällä matkoilla kulkee
Matkalaukkuun tavarat sulkee

Isällä on ideoita
Myöskin paljon videoita

Me emme tiedä
Mikä harhaan käänsi pään
Mikä voima veti
Valokiilaan lähestyvään
Rekan alle
Viimeinen huuto hukkuu
Ei vielä poika tiedä mitään
Kun kotona nukkuu

Jää talon ovi auki
Se odottaa palaavaa
Viima huoneessa
Kynttilät sammuttaa
Poika herää
Kylmän syleilyyn
Ei tiennyt vielä kynttilöiden
Pöydällä saavan syyn

On isä mennyt
Ja poika käsittää nyt
Ettei voi milloinkaan
Ei neuvoa antaa
Ei elon taakkaa kantaa
Ei enää milloinkaan

Jos voisi viimeisen tunnin
Jotenkin saada takaisin
Kiittää vai hyvästellä
Kuinka sen ajan jakaisi
Vaan ei saa enää nähdä
Poika isää poislähtevää
Pihaan jäi vain jalanjäljet
Myös meistä jäljet toisiimme jää

On isä mennyt ?